Talvisota pienen pojan silmin

Sakari Närvänen

Talvisodan päättymisestä tulee tänään kuluneeksi 80 vuotta. Olin 13.3.1940 9-vuotias. Asuimme Kavantsaarella, joka oli Viipurin ja Antrean radan asema. Isä oli junanlähettäjä, aseman ”virkamies”

Ennen sotaa Kannasta evakuoitiin, väestön oli lähdettävä sotaa pakoon. Meitäkin vaadittiin poistumaan, mutta saimme ”omalla vastuulla” jäädä, kun isä hoiti rautatiekuljetuksia. Sota oli syttynyt.

Eräs ensimmäisistä muistoissani oli ilmataistelu. Ryssät olivat aloittaneet maamme kaupunkien pommitukset. Kerran radalla oli sotilaskuljetus, jota suomalaiset hävittäjät suojasivat. Samanaikaisesti maamme kaupunkeihin pomminsa pudottaneet ryssien koneet saapuivat paluumatkalle. Hävittäjälentäjämme saivat haasteen. Pieni poika kiinnostuneena seurasi, kun ryssien koneista osa räjähti ilmassa, osa kieppui palavana maahan, lentäjiä hyppi laskuvarjoina palavista koneista. Oli se vaan niin jännää seurata tapahtumaa.

Kotimme lähellä oli kuusikko, johon meille oli rakennettu sirpalesuoja. Sinne mentiin, kun hälytyssummeri soi. Myöhemmin hälytyksiä ei enää annettu, kun vaara oli jatkuva.

Kerran olin liian hidas pakenemaan suojaan. Kun juoksin pihan yli, ryssän hävittäjä lensi samanaikaisesti hiljaa ja matalalla pihan yli. Näin lentäjän ja hän näki minut ja minne olin menossa. Kone teki pikaisen kaarron ja aloitti konekiväärillä tulittaa sirpalesuojaamme. Luodit rapisivat kattoon, mutta jäivät siihen. Äitiäni pelotti todella, mutta minusta oli vain tosi jännää.

9-vuotiaana poikasena koin talvisodan pommitukset pikemminkin jännittävinä kuin pelottavina.

— Sakari Närvänen —

Kotimme oli radan varressa. Kerran yöllä nukkuessamme ryssät tulittivat rajusti kotiamme. Luodit osuivat seiniin. Osa luodeista oli ns. fosforiluoteja, joiden suihku voi sytyttää tulipalon. Näin ei kuinkaan käynyt. Asemaakin tulitettiin. Isä juoksi yöllä kysymään, oletteko elossa. Olimme. Isä palasi virkapaikallensa. Seuraavana päivänä kaivelin puukolla seinistä fosforiluoteja.

Asuminen alkoi olla jo sodan alkuvaiheessa vaarallista. Pakkasimme kaikki huonekalut ja irtaimistomme tavaravaunuun, joka jäi ratapihalle, kun sotilaskuljetukset olivat etusijalla ja meidän tavaroitamme tärkeämpiä. Ryssien hävittäjälentäjät huomasivat vaunun ja ampuivat sen tuleen.

Aseman läheisyydessä ei ollut enää mahdollisuutta asua. Muutimme parin kilometrin päässä olevaan, evakkojen hylkäämään taloon. Sitä ei saanut päivällä lämmittää, koska savu saattaisi kertoa, että talossa asutaan. Siis sopiva tulituksen kohde. Yöllä lämmitettiin, jos puita oli.

Vuoden 1939 lopulla päätimme lähteä ”ryssää pakoon” harvoin kulkevalla junalla. Koska Viipurin suunta oli vaarallinen, lähtömme suunta oli Elisenvaara. Sieltä sitten Savonlinnan ja Pieksämäen kautta jonnekin.

Matkamme keskellä talvea oli mielenkiitoinen. Juna pysähtyi tämän tästä, kun ryssien hävittäjä tulitti junaa. Me hypimme hankeen tulituksen aikana. Muistan päättäneeni, että minä en hankeen hypi, vaan jään vaunun alle kiskojen väliin, sillä näkemykseni mukaan luodit eivät läpäise koko vaunua. Eivät läpäisseet.

Pääsimme vihoviimein Elisenvaaran asemalle. Ratapihalla oli kuolleita ja jäätyneitä hevosia, kai satoja. Joku ”koiranleuka” oli nostanut jäätyneen hevosen pystyyn vartioimaan kavereitaan.

Oli vuoden 1939 viimeinen päivä. Istuimme tunteja kylmässä ja pimeässä aseman odotushuoneessa odottamassa pääsyä eteenpäin.

Pimeään huoneeseen tuli mies kynttilä kädessä. Hän toivotti meille hyvää uutta vuotta. Alkoi uusi vuosi 1940. Pakomatkamme mutkistui. Ryssät olivat pommittaneet Elisenvaarasta Savonlinnaan menevän radan siihen kuntoon, ettei liikennettä ollut. Palasimme Kavantsaarelle normaalisti.

Maaliskuun alussa rintama oli niin lähellä, että oli lähdettävä. Saimme mahdollisuuden lähteä osuuskaupan kuorma-auton lavalla. Viipurin kautta oli liian vaarallista mennä, joten meille kerrottiin, että Antrean kautta voisimme mennä. Tiet olivat täynnä lunta, auto jumittui hankeen. Jäimme pressun alle pakkasessa. Äitini kävi lähellä olevalla kasarmilla toteamassa tilanteen. Sitä sotilaat eivät aluksi ymmärtäneet, mutta pääsimme kuitenkin lämmittelemään.

Käännyimme takaisin. Matkamme varrella kuorma-auton lavalla raotin pressua ja katsoi Kavantsaaren asemaa, jossa isä oli töissä. Pienen pojan rinnassa kirpaisi kunnolla, pääseeköhän isä elävänä pois.

Olin löytänyt jostain räjähtäneen pommin pyrstön, jota kuljetin sotamuistona. Koska se oli kuitenkin liian suuri, se oli heitettävä pois. Mikä menetys!

En muista minne päädyimme kuoppaisen ja hankalan kuorma-auton lavalla pakkasessa tehdyn matkamme jälkeen. En liioin muista, keitä matkalla oli. Mutta sen muistan kuinka joillakin oli ilmeisesti todella kuoppaisesta tiestä mahavaivoja. Oksennusten haju ei mitenkään helpottanut matkaamme.

Muutimme Mäntyharjulle.


Filosofian tohtori Sakari Närvänen on vapaus- ja heimosoturi Aarne Närväsen poika. Hän teki yli 30-vuotisen työuran Lastenklinikan sairaalakemistinä ja oli mm. Etiopiassa tutkimassa paikallisen väestön aliravitsemusta. Huhtikuussa 90 vuotta täyttävä Sakari osallistuu edelleen aktiivisesti monen yhdistyksen toimintaan, ja hänet tunnetaan erinomaisena keskustelijana ja seuramiehenä. Suurimmaksi kannustimekseen hän mainitsee pohjattoman kiinnostuksen ihmistä ja ihmismieltä kohtaan.